Päädyttiin jotenkin ottamaan Viiksen kautta taas meille labukka hoitoon (vaikka viimeaikoina se yhteistyö sinne suuntaan ei ole ihan hedelmällisimmästä päästä ollutkaan). Tälläkertaa talouteemme tassutteli puolivuotias narttu Mustikkakallion Isla eli Diki. Diki tuli torstaina ja sillä tiedolla että se on energinen, sillä on eroahdistusta ja että se on hankala. Ensimmäisen illan se oli todella väsynyt, ilmeisesti uudet paikat, ihmiset ja koirat olivat vieneet sen voimat. Ruoka maistui kuitenkin noutajamaiseen tapaan ja lapsiin ja toisiin koiriin se suhtautui ystävällisesti.

Ulkona Diki on varsin helppo ja mukava tapaus. Tulee luokse todella hyvin, leikkii toisten koirien kanssa hienosti eikä ole räyhähenki. Ihmeen innokas se on ollutkin ulkoilemaan vaikka pakkaset ovat olleet nyt melkoisia. Tosin eivät ne Nosteen kanssa ole paljon paikoillaan värjötelleetkään!

Eroahdistusoireita se esitti jo heti perjantaina kun Jouni lähti töihin. Siis vaikka me muut jäätiin kotiin (nukkumaan tosin). Aloitettiin siis sen treenaaminen hetimiten. Aloin ensin opettaa sille yksinoloa kodinhoitohuoneessa (eli putkassa) niin että vien sen sinne koiranpedille ja syöttelen nameja kun se makaa pedillä. Sitten jätän sen sinne vapaamuotoiseen paikallaoloon ja puuailen ensin keittiössä josta se näkee minut. Kehun kun se on rauhallisesti. Tästä sitten välillä siirryn sen näkymättömiin ja silloin se helposti valitsee sen että tulee perään, jolloin se viedään nätisti takaisin ja toistetaan sen aikaa että pysyy siellä hetkisen, jolloin se rauhallisesti vapautetaan. Tätä tehtiin siis Jounin kanssa molemmat, tarkoituksena tehdä useamman kerran päivässä. Lisäksi homma toistetaan joka kerta kun jompi kumpi meistä lähtee pois kotoa, eli että se yhdistäisi putkaan menon, sinne rauhoittumisen ja makupalat siihen kun joku lähtee. Näitä tilanteita meillä on aika usein joten ollaan päästy jo kotvasen aikaa treenaamaankin. Koitetaan tehdä tämä vaihe huolella ennen kuin edetään ettei tulisi takapakkia.

Eilen otin Dikin mukaan kun menin vetämään tokotreenejä. Meinasin saada halvauksen kun se alkoi takakontista haukkumaan kun näki muita koiria. Ihan jäätävä reaktio! Se haukkui sellaista pelkohaukkua todella paljon aluksi ja ei pystynyt koko kahden tunnin aikana kokonaan rentoutumaan. Huhhuh... Jouni jo sanoikin torstain perusteella että se vaatii todella paljon totuttamista vieraisiin paikkoihin ja ihmisiin mutta en ihan noin isoa ja kestävää raktiota osannut odottaa. Kiikutan sen nyt siis lähestulkoon kaikkiin treeneihin joihin vain voin (anteeksi vaan jo etukäteen treenikaverit!!). Ajattelin aluksi kokeilla että täytän sille kongin noita reissuja varten. Se saisi siis vain olla kiinni jossain sivussa ja syödä. Eilenkin alkujärkytyksen jälkeen pystyi onneksi syömään kuitenkin. Jospa se sitten oppisi rauhoittumaan ja odottamaan rauhassa ja yhdistäisi syömisen ja oppisi ne tilanteet miellyttäviksi.

Tässä koirassa riittää siis huomattavasti enemmän haasteita kuin kahdessa aikaisemmassa opaspennussa (jotka tulivat toki paljon pienempänä meille). Saa nähdä saadaanko puolessa vuodessa jotain muutosta aikaiseksi. Paljon pitää kyllä tapahtua että tuosta luotettavan oppaan saisi mutta toki siihen pyritään. Koska tämä on niin mielenkiintoinen ja erilainen koulutusprojekti niin koetan blogata Dikistäkin välillä.