Ihan ylivoimaisesti! Olin eilen niin iloinen että meinasi tulla itku ja nauru yhtäaikaa. Ihan mahtava kun nyt pääsee harjoittelemaan noita etsintäjuttuja ihan tosissaan ja samalla saa itsellkin lisää motivaatiota järjestää harjoituksia muille koska ne vaan todella ovat niin antoisia. Mutta siis itse asiaan fiilistelyn jälkeen: Perjantai-illaksi, tarkemmin sanottuna puoli kuudeksi ajelin Kaatamoon (Liperiin) Popekon etsintäharjoitukseen. Aluksi ryhmänjohtaja sai tiedot etsittävästä ja teki suunnitelman että kaksi autopartiota lähtee ensimmäiseksi matkaan. Nämä tekivätkin havaintoja ja siitä ryhmyri lähetti koirapartioita tehtävälle. Me saatiin joskus seiskan ja kasin välillä ensimmäinen homma, eli tiimi Arto, Martti & Hertta (oli muuten aika hauskaa että kahdessa partiossa oli koira Martti ja appari Arto :D ) lähtivät kiertämään läheisen lammen. Tässä kohtaa oli jo pimeää, joten otsalamppu oli aikalailla hyödyksi. Riistaa tuntui olevan paljon ja Martti kävi uimassakin välillä mutta mitään kunnollisia havaintoja ei saatu. Vitsi että oli inhottava mennä johtoon totemaan että tyhjää oli.

Sitten aas odoteltiin kun muut suorittivat tehtäviään ja ryhmyri päätti lähettää meidät vielä uudelle alueelle. Alue oli tallattu aika tiuhaan, joten jälkeä ei lähdettäisi edes hakemaan. Rämmittiin pimeässä metsässä, vaihtelevassa ja välillä aika haastavassakin maastossa suunnilleen tunnin verran. Siksakattiin noin 500 m leveää kaistaa ees taas. Yllättävän hyvin pysyttiin suunnassa ja suunnnitelmissa vaikka molempien kompasseissa oli komeat ilmakuplat ja kompassi + kartta yhdistelmä aiheutti pientä päänsärkyä. Onneksi hyvä appari otti asian enemmän haltuun ja mie navigoin lähinnä pelkällä kompassisuunnalla, mikä ei sekään ihan hukkaan mennyt. Martti teki hienoisia merkkauksia joka kerta hakkuun rajalla, mutta ei pystynyt sen perusteella vielä poikkeamaan suunnitelmasta. Johdossa (tai ryhmyrille) luotiin jo vähän painettakin kun kello alkoi lähestyä puoltayötä. Me marrissittiin jälleen kerran tieltä poispäin ja keskityttiin vähän liikaa radioliikenteeseen kun tajusin että voi juma, missähän se koira mahtaa mennä ja ihmeen kauaksi se pyyhkikin. Samassa alkoi haukku raikamaan ja mehän mentiin sitten pää kolmantena jalkana ja siellähän se Tiia pötkötti vielä kohtuullisen hyvissä voimissa. JEE!!!

Olen kyllä niin iloinen ja kiitollinen että päästiin reenaamaan ja tosi tyytyväinen saatuun kokemukseen. Kun yhden maissa pääsin isän luo ja syömään oli takki aika tyhjä mutta olo legendaarisesti väsynyt mutta onnellinen. :)